Hymypatsas

Osaammeko iloita toisten menestyksestä?

Koulujen päättyminen käynnisti keskustelun hymypatsaiden, stipendien ja muiden koulunkäynnistä saatujen palkintojen jakamisesta. Monissa kommenteissa todettiin huomionosoitusten menevän aina muutenkin pärjääville, ns. kympin oppilaille, ja osa ei saa koskaan mitään.

Hymypatsaat jaetaan hyvät kaveritaidot omaavalle oppilaalle. Hymypatsaan erottaa muista stipendeistä yleensä se, että patsaan saajan äänestävät luokkatoverit, ei opettajat. Myös tämän tavan puolueettomuutta on keskusteluissa kritisoitu.

Tämän päivän yhteiskunnassa korostetaan juuri sosiaalisten taitojen sekä yhteistyökyvyn merkitystä. Koulumaailmassa tähän liittyy myös empatia- ja tunnetaitojen harjoittelua, joka on olennainen osa kiusaamisen ennaltaehkäisyä. Kun oppilas näissä taidoissa onnistuu, on hän palkintonsa ansainnut. Ennen hymypatsaan äänestämistä on tärkeää käydä oppilaiden kanssa tarkasti läpi kriteerit, joiden perusteella patsas jaetaan. Oman kokemukseni mukaan lapset ovat hämmästyttävän taitavia ja tarkkanäköisiä tässä, jo hyvin pienestä asti.

Mielestäni hymypatsaan hienous piilee siinä, että se ei mittaa matemaattista osaamista tai lukutaitoa, ei musikaalisuutta, liikunnallisuutta eikä kädentaitoja. Hyvä luokkakaveri voi olla sellainen, joka ei välttämättä akateemisissa taidoissa loista, mutta on sosiaalisesti taitava, ja siten hymypatsaansa ansainnut.

Toinen merkittävä palkinto, joka usein keväisin kouluissa jaetaan, on tsempparipalkinto. Sitä ei kuulukaan jakaa "kympin oppilaalle" vaan nimenomaan sellaiselle, joka on jaksanut sinnikkäästi yrittää, ja sen kautta mahdollisesti kohentanut omaa oppimistaan, opiskelu- tai sosiaalisia taitojaan. Tämä osoittaa, että koulujen palkitsemisjärjestelmät ovat hyvin monipuolisia, motivoivia sekä eri kriteerein perusteltuja. Näitä hienoja perinteitä on syytä jatkaa.

Keskeinen kysymys meille vanhemmille, opettajille ja muille kasvattajille, kuuluu: kannustammeko lapsiamme iloitsemaan toisten menestyksestä? Vaikka palkinto ei osuisikaan omalle kohdalle, osaammeko sietää pettymystä ja antaa arvon luokkakaverin palkitsemiselle? Koulussa on keskeistä, että harjoittelemme huomioimaan, paitsi omia, myös toisten onnistumisia, ja siten yhteishengessä kannustamme kaikkia yrittämään parhaansa. Toinen, ja ehkä vieläkin tärkeämpi huomio: olemmeko sanoittaneet lapsillemme, että he on ainutlaatuisia ja itsessään arvokkaita ilman palkintojakin? Vaikka joku saa stipendin tai hymypatsaan, se ei ole muilta pois eikä vähennä kenenkään osaamista tai arvoa.

Lahja on ansioton, palkinto ansaittu. Toivotan kaikille kevään ylioppilaille ja ammattiin valmistuneille sekä peruskoulunsa päättäneille onnea ja menestystä. Te kaikki olette palkintonne ansainneet!

Piia Aitto-oja

luokanopettaja

kunnanvaltuutettu (kd.)

Janakkala